perjantai 30. joulukuuta 2016

Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi

Nuorena luin paljonkin Hemingwayta ja Vanhus ja meri on edelleen yksi suosikkikirjoistani. Kun siis jostain huomasin, että Nuoruuteni Pariisi -kirjassa pitäisi esiintyä Pablo Picasso, oli kirjan valitseminen Helmet-haasteeseen luonnollista.

Nuoruuteni Pariisi on Hemingwayn muistelmateos 1920-luvulta, jolloin hän asui Pariisissa työskennellen toimittajana ja kirjoittaen novelleja. Kirjassa kuvataan Hemingwayn kirjoitustyötä, ravintolakäyntejä ja tapaamisia tuttujen (nykyään hyvinkin tunnettujen historiallisten henkilöiden) kanssa. Hemingway kirjoittaa köyhyydestään ja perheestään varsin nostalgisesti ja jopa romanttisesti. Kirja julkaistiin Hemingwayn kuoleman jälkeen, joten aika on saattanut kullata muistoja. 

Kirja oli ehkä itselleni pienoinen pettymys. Kirja tuntui liian siloitellulta, kun tietää, miten esimerkiksi Hemingwayn avioliiton kävi. Lisäksi pitkät keskustelut Ezra Poundin, Gertrude Steinin ja reissu F. Scott Fitzgeraldin kanssa tuntuivat jopa puuduttavilta. Piikittelyä ja särmää löytyi kyllä, mutta olisin ehkä kaivannut tätä puolta enemmän. Ja se Picasso, vilahtaa hän tekstissä, mutta kovin vähäisessä roolissa kuitenkin. 

Muita arvioita kirjasta voi lukea blogeista:
Klassikko viikossa
Matkalla tuntemattomaan
Eniten minua kiinnostaa tie
Ja kaikkea muuta

Kirjailija: Ernest Hemingway
Luettu kirja: Nuoruuteni Pariisi
Suomentajat: Jouko Linturi
Alkuperäinen nimi: A Moveable Feast
Julkaisuvuosi: 1964, suomennos 1964
Sivumäärä: 208
Mistä hankittu: kirjastosta 

Vuoden 2017 Helmet-haaste on täällä!

Vuoden 2016 Helmet-haaste oli niitä asioita, jotka saivat minut perustamaan tämän lukublogin. Luonnollisesti olen odottanut malttamattomasti vuoden 2017 haastetta, joka julkaistiin tänä aamuna. Vuoden 2016 haaste on vielä viimeistä kirjaa vaille kesken, mutta halusin silti tutustua jo tähän seuraavaankin haasteeseen.

Vuoden 2017 osalta haastekohdat näyttävät mielenkiintoisilta. Kuten viimeksikin, osa tuntuu haastavammilta, osa helpommilta. Kokonaisuutena ehkä haaste vaikuttaa ensi näkemältä vaikeammalta kuin vuoden 2016 vastaava, mutta toisaalta asiaan saattaa vaikuttaa sekin, että haastelukeminen on nyt tuttua ja sen sudenkuopat tunnistaa paremmin kuin vuosi sitten.

Tässä itselleni muistiin haasteeseen liittyvät kirjat:
1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis
2. Kirjablogissa kehuttu kirja
3. Suomalainen klassikkokirja
4. Kirja lisää hyvinvointiasi
5. Kirjassa liikutaan luonnossa
6. Kirjassa on monta kertojaa
7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja
8. Suomen historiasta kertova kirja
9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis
11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja
12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja
13. Kirja "kertoo sinusta"
14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen
16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa
19. Yhdenpäivänromaani
20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö
21. Sankaritarina
22. Kuvitettu kirja
23. Käännöskirja
24. Kirjassa selvitetään rikos
25. Kirja, jossa kukaan ei kuole
26. Sukutarina
27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja
28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan
29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia
30. Kirjan nimessä on tunne
31. Fantasiakirja
32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta
33. Kirja kertoo Intiasta
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt
35. Kirjan nimessä on erisnimi
36. Elämäkerta tai muistelmateos
37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta
38. Kirjassa mennään naimisiin
39. Ikääntymisestä kertova kirja
40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä
41. Kirjan kannessa on eläin
42. Esikoisteos
43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään
44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta
45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja
46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit
48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän
49. Vuoden 2017 uutuuskirja
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja



Erityisen ihastunut olen kohtaan 1 (kirjan kansi on mielestäsi kaunis). Vuoden 2016 haasteessa yksi minulle vaikeimpia kohtia oli ruma kirjankansi. Huomasin, että pidin melkein kaikissa kirjan kansissa jostain elementistä, enkä osannut nimetä kirjan kansia rumiksi. Yllättävän vaikeaksi saattaa osoittautua kohta 25 (kirja, jossa kukaan ei kuole), sillä yllättävän monessa lukemassani kirjassa on yleensä kuollut joku, vaikka kyseessä ei dekkari olisikaan.

Tältä pohjalta on hyvä lähteä suunnittelemaan lukuvuotta 2017!

maanantai 19. joulukuuta 2016

Pierre Lemaitre: Alex

Pierre Lemaitren Verhoeven-sarja on edennyt toiseen osaansa, Alex. Kirjassa edellisen kirjan (Irène) tapahtumien jälkeen työstään lomalle jäänyt ylikomisario Camille Verhoeven palaa vastahakoisesti työhönsä. Syynä on kadonnut tyttö, Alex.

Verhoeven joutuu laittamaan ryhmänsä kanssa kaikki taidot peliin, sillä poliisi ei tiedä kuka tyttö on, kuka hänet on kaapannut, miksi ja missä tyttöä pidetään. Poliisi tietää vain, että tyttö on kaapattu, häntä pidetään pienessä häkissä ja rotat vaanivat tyttöä. Pikku hiljaa poliisi löytää vastauksia kysymyksiin. Mutta kun tytön säilytyspaikka vihdoin löytyy, tyttö onkin kadonnut.

Tästä alkaa yhä kovemmille kierroksille kiihtyvä tarina, jossa konnat ja uhrit vaihtavat paikkaa nopeammin kuin uskoisikaan. Samalla menneisyyden salaisuudet alkavat keriytyä auki ja lukija pohtii, kuka onkaan oikeassa ja kuka väärässä. Kun lukijan pää on ensin pyöritetty tarpeeksi sekaisin tulee vielä viimeinen kiepautus, jonka jälkeen ainakin minä jäin huuli pyöreänä ihmettelemään, mitä oikein tapahtui. Kirjan loputtua lukija jää miettimään, kuka olikaan kirjassa se pahis.

Kirja oli oikein hyvä ja jatkuva asetelmien ympäri kiepautus piti lukijan koko ajan valppaana. Olin blogeista lukenut, että kirjassa asetelmaa pyöritellään ympäri, mutta silti koko kuvio pääsi yllättämään. Kirjaan oli myös hienosti nivottu mukaan edellisen kirjan loppuratkaisu ja tarina jatkui luontevasti. Koska kustantaja on päättänyt suomentaa kirjat varsin luovassa järjestyksessä, jään odottamaan seuraavan osan lukemista vähän pitemmäksi aikaa. Sarjan kolmatta osaa ei nimittäin ole vielä suomennettu, vaan se ilmestyy keväällä nimellä Rosy&John. Sarjan neljäs ja viimeinen osa Camille on suomennettu jo aikaisemmin. No hyvää kannattaa odottaa ja kyllä lukemista odotusajaksi riittää.

Käy ihmeessä lukemassa arvioita Alexista esimerkiksi seuraavista blogeista (yritin valita blogeja, joissa ei spoilattaisi tätä tai edellistä osaa):
Rakkaudesta kirjoihin

Kirjailija: Pierre Lemaitre
Luettu kirja: Alex
Suomentaja: Sirkka Aulanko
Alkuperäinen nimi: Alex
Julkaisuvuosi: 2011, suomennos 2015
Sivumäärä: 405
Mistä hankittu: kirjastosta

maanantai 5. joulukuuta 2016

Douglas Preston & Lincoln Child: Pimeyden pyörä

Aloysius Pendergast, erikoislaatuinen FBI erikoisagentti, seikkailee jälleen. Tällä kertaa agentti Pendergast ja hänen holhokkinsa Constance Greene matkaavat Tiibetiläiseen luostariin etsimään mielenrauhaa edellisen seikkailun jälkeen. Perillä kuitenkin selviää, että luostarin mittaamattoman arvokas ja äärimmäisen harvinainen esine on kadonnut. Kukaan ei tunnu tietävän, mikä munkkien vartioima esine on, mutta kaksikkoa pyydetään etsimään tuo erittäin vaarallinen esine ja palauttamaan se takaisin luostariin.

Nopeasti varkaan henkilöllisyys selviää ja häntä ja varastettua esinettä jäljittäessään kaksikko päätyy ylellisen valtamerialuksen neitsytpurjehdukselle halki Atlantin. Aluksella alkaa esiintyä katoamisia ja julmia kuolemantapauksia kiihtyvällä tahdilla. Vähitellen Pendergast ja Constance pääsevät myös selvyyteen siitä, mikä varastettu esine on.

Ihastuin aikanaan Pendergast -sarjan ensimmäiseen suomennokseen Ihmeiden kabinetti. Sen jälkeen olen säntillisesti lukenut jokaisen suomennetun Pendergast -seikkailun. Sarjan edellinen suomennos Kuolleiden kirja oli minulle pettymys ja ikävä kyllä Pimeyden pyörä ei ollut kovinkaan paljon parempi. Pidin kyllä Pimeyden pyörästä enemmän, mutta samaa tenhoa kuin sarjan ensimmäisissä osissa ei ollut. 

Tietyt ratkaisut tuntuivat myös liian ilmeisiä ja ne pystyi arvaamaan ennakolta. Pendergast ajettiin liian usein tilanteeseen, johon ratkaisu löytyi sopivan helposti ja samalla epäuskottavasti. Kuolleita kertyi myös hieman liikaa ja tuntui, että välillä ruumiilla oli vain saatu paisutettua sivumäärää. 

Mikäli seuraava osa osoittautuu jälleen pettymykseksi, taitavat osaltani Pendergastin seikkailut jäädä siihen. Pidän kuitenkin Pendergastin hahmosta niin paljon, että olen valmis antamaan vielä yhden mahdollisuuden. Voi Preston&Child, toivottavasti olette käyttäneet tuon mahdollisuuden hyväksenne.

Kirjaa on luettu jonkin verran myös muissa blogeissa. Kannattaa vilkaista esimerkiksi:
Rakkaudesta kirjoihin
Sonjan lukuhetki

Kirjailijat: Douglas Preston & Lincoln Child
Luettu kirja: Pimeyden pyörä
Suomentajat: Pekka Marjamäki, Antti Autio
Alkuperäinen nimi: The Wheel of Darkness
Julkaisuvuosi: 2007, suomennos 2016
Sivumäärä: 535
Mistä hankittu: kirjastosta 

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Malariantutkija Alina menettää puolisonsa auto-onnettomuudessa. Onnettomuuden seurauksena Alina menettää myös tyttärensä, sillä hän menettää pariskunnan yhteisen tyttären huoltajuuden lapsen isovanhemmille. Hänestä tulee kummiksi rinnastettava, tuttu, mutta samalla ulkopuolinen suhteessa tyttäreensä. 

Vuosia myöhemmin malariaseminaarissa tutkijantyöhönsä uppoutunut ja elämässään hieman hukassa oleva Alina tapaa saksalaisen lääkärin, Loten, joka houkuttelee Alinan mukaansa Pohjois-Thaimaan metsiin taistelemaan malariaa vastaan. 

Naisten lisäksi kirjassa on suuressa roolissa Plasmodium falciparum, malariaa aiheuttava loiseläin sekä thaimaalainen Kian, jonka elämässä malaria on näytellyt merkittävää roolia. 

Kirja kertoo menetyksestä, epätasa-arvoisuudesta ja sattumasta. Samalla kirjassa valotetaan malarian ja lääketieteen kilpajuoksua tappavaa tautia vastaan. Kirjaa lukiessa tuli tunne siitä, miten etuoikeutettu monella tavalla elämässään on. Epätarvoisuutta kirjassa käsitellään monella tasolla ja ehkä tässä on mielestäni kirjan paras ansio. Kirjassa kerrotaan hienosti kahden naisen välisestä parisuhteesta ja rakkaudesta sekä siitä, miten samaa sukupuolta olevien pariskuntien oikeudellinen asema ei tällä hetkellä ole Suomessakaan samalla tasolla eri sukupuolta olevien pariskuntien kanssa. 

Kirjan luontokuvaus on myös maininnan arvoinen. Sitä, miten totuudenmukainen Thaimaan kuvaus on, minun on mahdoton arvioida, sillä en ole koskaan käynyt Thaimaassa. Kirja kuitenkin onnistuu maalamaan lukijalle kauniin luonnon, jonka lämpö, tuoksut ja värit pomppaavat kirjan sivuilta ja saavat sukeltamaan kaiken vihreyden keskelle. Samalla tavoin myös Suomen osalta kuvaus on todella luonnollista ja käsinkosketeltavaa. 

Kaikessa surullisuudessaan kirjassa on myös positiivisuutta. Kirja antaa toivoa siitä, että kaikkien vastoinkäymisten ja epäonnistumisten jälkeen voi kaikki vielä kääntyä parempaan.

Olen kunnostautunut tänä vuonna kotimaisen kirjallisuuden lukemisessa ja tämä Inkeri Markkulan esikoisteos on hyvä esimerkki siitä, että kotimaisen kirjallisuuden lukeminen on kannattanut. Suosittelen kirjaa erityisesti niille, jotka eivät hyväksy samaa sukupuolta olevien avioliittoja, eivätkä erityisesti samaa sukupuolta olevien oikeutta lapsen hankintaan. Kirja kuvaa kauniisti rakkautta ja lapsenkaipuuta alleviivaamatta erityisesti henkilöiden sukupuolta. Kirja oli Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaana.

Kirjaa on arvioitu esimerkiksi blogeissa:
Kirsin Book Club
Lukutoukan kulttuuriblogi
Mari A:n kirjablogi
Rakkaudesta kirjoihin

Malaria tappaa kaksi ihmistä minuutissa.

Kirjailija: Inkeri Markkula
Luettu kirja: Kaksi ihmistä minuutissa
Julkaisuvuosi: 2016
Sivumäärä: 388
Mistä hankittu: kirjastosta 

maanantai 28. marraskuuta 2016

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Tänä vuonna sattui hassusti (tai kirjaston varausjonoja ajatellen hyvin), sillä luin tämän vuotisen Finlandia-voittajan jo maalis-huhtikuun vaihteessa. Alunperin ihastuin kirjan nimeen ja kauniiseen kanteen ja Helsingissä asuvana tämä natsasi hienosti Helmet-haasteen kohtaan "7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani – maalla ja kaupungissa" sopiva kirja". 
Kirja on Johan Carl Ludvig Engelin kuvitteellinen yöpäiväkirja, johon arkkitehti on kirjannut ajatuksiaan ja huomioitaan vuosina 1816-1840. Engel oli saksalainen arkkitehti, joka palkattiin ensin Helsingin uudelleenrakennuskomitean arkkitehdiksi ja sen jälkeen Intendenttikonttorin johtajaksi. Hänen tehtävänään oli suunnitella Helsinki uudelleen ja luoda Suomen suurruhtinaskunnalle uusi, arvoisensa pääkaupunki paikkaan, joka on ”harvaan asuttu ulkosaariston kallioniemi, itämeren löytämätön helmi, enimmäkseen vaikeakulkuista vuorta”.

Kirja maalaa kuvan pohdiskelevasta miehestä, joka tuntee itsensä yksinäiseksi syrjäisessä ja kylmässä Helsingissä. Engel kaipaa pois Helsingistä ja lupaa vaimolleen, että perhe muuttaa pois Helsingistä kuuden vuoden kuluttua. Aika kuitenkin venähtää, kun saatu tehtävä osoittautuu suunnattomaksi. 

Viikilä on aikaisemmin julkaissut kaksi runokirjaa ja kirjan tekstistä tämän huomaa. Teksti on viipyilevän kaunista ja runollista. Turha kuvailu ja ylimääräiset sanat on karsittu ja keskitytty olennaiseen. Olisin voinut upota kirjan tekstiin vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Kirja maalailee taitavasti Engelin tunnelmia ja lukija pääsee syvälle Engelin tuntoihin. Yksinäisyys, kaipaus, mielenrauhan etsintä, mutta myös onni, tyytyväisyys ja ilo paljastuvat kirjan sivuilta. Akvarelleja Engelin kaupungista on ainut lukemistani tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista, mutta voin todeta, että ei kirja missään nimessä väärään osoitteeseen mennyt. Muut ehdokkaat olisivat saaneet olla melkoisia mestariteoksia, että olisivat tämän kirjan voittaneet. 

Kirjaa on luettu paljon läpi blogistanian, vilkaise vaikkapa blogeja:

Kirjailija: Jukka Viikilä
Luettu kirja: Akvarelleja Engelin kaupungista
Julkaisuvuosi: 2016
Sivumäärä: 215
Mistä hankittu: kirjastosta (mutta pitää kyllä kirjoittaa joulupukille, sillä tämän haluan omaan kirjahyllyyni

tiistai 15. marraskuuta 2016

Bea Uusma: Naparetki - minun rakkaustarinani

Vuosi 1897: kolme ruotsalaismiestä lähtee tavoittelemaan Pohjoisnapaa vetypallolla. Vuosi 1930: Andrée-retkikunnan jäännökset löydetään Huippuvuorilta koilliseen, pieneltä ja karulta Valkosaarelta, joka on yleensä aina ahtojäiden vuoksi luoksepääsemätön. Vuosi 2013: Bea Uusma julkaisee palkitun kirjansa, jossa kertoo retkikunnan vaiheista ja yrittää ratkaista, mitä retkikunnalle oikein tapahtui.

On pelottavaa lukea, kuinka huonosti valmistautuneina ja alkeellisin varustein miehet lähtivät matkaan. Onnea olisi matkassa tarvittu valtavasti, jotta matka olisi onnistunut. Ja kun pallo vihdoin putoaa, alkaa epätoivoinen vaellus kohti mahdollista pelastusta. Tuntuu kuin miehet eivät ymmärtäisi matkaan sisältyviä vaaroja. On lähinnä ihme, että miehet selviävät edes Valkosaarelle saakka. Nykyajassa Uusma kuvaa omaa työtään yrittäessään selvittää retkikunnan kohtaloa. Uusman tekemä työ on valtava. Hän koluaa arkistoa, tutkii retkikunnalta säilyneitä tarvikkeita ja käy myös paikan päällä tutustumassa Jäämereen ja Valkosaareen.

Jos kirjaa voi kutsua kauniiksi, sellainen Bea Uusman Naparetki todella on. Kirjan ulkoasuun on panostettu ja jäätävän kauniit kuvat ja sivujen värit kuljettavat tarinaa eteenpäin erilaisista näkökulmista. Retkikunnan lähtöä odotellessa jännitys on käsinkosketeltava ja pallon pudotessa ja pitkän ja kylmän vaelluksen alkaessa, tunnelma on pelottavan elävä. Vaikka tarina on surullinen, kertoo Uusma tarinan kauniisti ja retkikuntaa kunnioittaen. Ennen kaikkea kirja on tarina intohimosta ja unelmista. Andrée-retkikunnan haaveena oli ylittää Pohjoisnapa, Uusman unelmana selvittää, mitä retkikunnalle tapahtui. Suosittelen lukemaan!

Kirja on kerännyt paljon suitsutusta blogeissa ja arvioita voi lukea esimerkiksi blogeista:
Kirjanurkkaus
Järjellä ja tunteella
Lumiomena

Kirjasta on innostuttu myös muissa kuin varsinaisissa kirjablogeissa, kannattaa vilkaista Kerran poistuin kotoa.

Ja se kirje, se kirje on edelleen löytymättä...

Kirjailija: Bea Uusma
Luettu kirja: Naparetki - minun rakkaustarinani
Suomentaja: Petri Stenman
Alkuperäinen nimi: Ekspeditionen. Min kärlekshistoria.
Julkaisuvuosi: 2013, suomennos 2015
Sivumäärä: 300
Mistä hankittu: kirjastosta

Uusi vuosi, uudet haasteet

Olen seurannut kiinnostuneena erilaisia kirjallisuusblogeissa kiertäneitä haasteita. Yksi omaan blogiin liittyvistä suurista ilon aiheista onkin mahdollisuus osallistua haasteisiin itsekin. Bongasin blogista Reader, why did I marry him? mukavan novellihaasteen. Olen huono lukemaan novelleja, joten nyt olisi hyvä tilaisuus tutustua myös tähän kirjallisuuden lajiin.
Haasteessa on tarkoitus lukea novelleja ja jotta kynnys haasteeseen osallistumisessa ei olisi liian korkea myös yksittäiset novellit lasketaan. Haaste kestää 7.5.2017 saakka, joten tässä on hyvää aikaa lueskella novelleja. Haasteeseen osallistujat pääsevät myös veikkaamaan haasteessa luettavien novellien kokonaismäärää ja oma veikkaukseni oli mukavan pyöreä 1500 novellia. Tällä hetkellä haasteeseen on ilmoittautunut järjestäjä mukaan lukien 53 blogia, joten eihän veikkaukseni toteutuminen vaadi kuin vajaa 30 novellia jokaiselta.

Lukulistalleni noussee ensimmäiseksi Juha Mäntylän toimittajama novellikokoelma Joulukalenteri: 24 jännityskertomusta. Goodreadsin Suomalaisen lukupiirin innoittamana ajattelin lukea joulukuussa tästä kirjasta novellin päivässä, joten alun ei ainakaan pitäisi olla liian rankka. 

Oma viehätyksensä lukuhaasteissa on lukemisen suunnittelu, joten olen viime aikoina bongaillut mielenkiintoisen oloisia novellikokoelmia lukulistalle. Haruki Murakami on kiinnostanut jo kauan, joten hänen novellikokoelmansa Miehiä ilman naisia voisi olla yksi luettavista kokoelmista. Olen aina pitänyt Tove Janssonista, joten jokin hänen novellikokoelmistaan nousee myös lukulistalle. Esimerkiksi Viesti. Valitut novellit 1971-1997 on minulta vielä lukematta.

torstai 3. marraskuuta 2016

Jussi Adler-Olsen: Vanki - kirja ja elokuva

Kööpenhaminalainen Carl Mørck oli aikanaan yksi Kööpenhaminan murharyhmän parhaista etsivistä. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun häntä ammutaan rutiinitehtävässä, jossa hänen kollegansa kuolee ja toinen haavoittuu pahasti. Mørck syyttää tapahtumista itseään. Jos Mørck on ollut aikaisemminkin sietämätön työkaveri, nyt hän muuttuu lähes mahdottomaksi. Johto päättää ratkaista ongelman siirtämällä Mørckin uuden Osasto Q:n johtajaksi poliisitalon kellariin ilman alaisia. Osasto Q:n tehtävänä on ratkaista vanhoja, ratkaisematta jääneitä rikoksia. Lopulta Mørck saa apulaisekseen omalaatuisen ja innokkaan Hafez e-Assafin, jonka tausta on mysteeri.

Ensimmäiseksi selvitettäväksi tapaukseksi Mørck valitsee viisi vuotta aikaisemmin kadonneen suositun naispoliitikon Merete Lynggaardin tapauksen. Jutun tutkinta on jäänyt auki ja vuosien saatossa on epäilty murhaa tai katoamista ja lopulta kallistuttu itsemurhan kannalle. Tapaus on kuitenkin jäänyt avoimeksi, sillä ruumista tai silminnäkijöitä ei ole. Kirjassa seurataan Osasto Q:n ponnisteluja tapauksen selvittämiseksi. Toisaalla seurataan vangitun naisen elämää ja ponnisteluja kestääkseen selväjärkisenä pitkän vankeusajan koettelemukset.

Mørck on jälleen yksi keski-ikäisistä, pohjoismaisista poliisimiehistä, joilla on ongelmia henkilökohtaisessa elämässään. Tämän tyyppisistä päähenkilöistä tuntuu tulleen yksi pohjoismaisten dekkareiden vakiohahmoista ongelmaisten, nuorten ja kauniiden naisten lisäksi. Adler-Olsenin päähenkilö on kuitenkin onnistunut, eikä stereotyyppinen hahmo ärsyttänyt. Myös työpari Assad on mielenkiintoinen hahmo ja mielenkiinnolla odotan, mitä hänen taustastaan paljastuu. Pidin myös kirjan juonesta, vaikka juoni olikin aika ennalta arvattava. Mysteeriä kehitellään onnistuneesti ja loppuun saakka jännitys säilyi. Myös Mørckin ja Assadin välisen suhteen kehittyminen pitää jutun mielenkiintoisena.

Kirjasta on myös tehty elokuva. Kirjan laajaa ja monisyistä juonta on luonnollisesti jouduttu karsimaan, jotta tarina saadaan mahdutettua reiluun 90 minuuttiin. Elokuvan juoni on kuitenkin onnistunut ja elokuva pysyy riittävän uskollisena kirjalle. Muutama mutka on vedetty suoraksi ja tiettyjä asioita ratkottu kirjasta eroavalla tavalla, mutta tämä ei minua ainakaan häirinnyt. Parissa kohdassa mietin, ymmärtääkö kirjaa lukematon täysin, mitä tapahtui, sillä luonnollisesti kirjassa pystyttiin taustoittamaan tapahtumia enemmän. Eniten häiritsi se, että Mørckin ja Assadin suhtautuminen saatuun tehtävään on käännetty päälaelleen kirjaan verrattuna. Kirjassa Assad oli kiinnostuneempi ratkaisemaan Mereten katoamisen, kun taas elokuvassa Assad olisi halunnut vain siivota tapauksen pöydältä mahdollisimman nopeasti. Muistikuvani kirjasta on tältä osin täysin erilainen kuin elokuvassa, mutta ei tuokaan loppujen lopuksi häirinnyt liikaa.  

Kirjailija: Jussi Adler-Olsen
Luettu kirja: Vanki
Suomentaja: Katriina Huttunen
Alkuperäinen nimi: Kvinden i buret
Julkaisuvuosi: 2007, suomennos 2012
Sivumäärä: 437
Mistä hankittu: kirjastosta

Elokuvan nimi: Vanki
Ohjaus: Mikkel Nørgaard
Ensiesitys: 2013
Kesto: 93 minuuttia

maanantai 24. lokakuuta 2016

Kesken jääneet kirjat

Aika harvoin blogeissa näkee kirjoituksia kirjoista, jotka ovat jääneet kesken. Olen kuitenkin kaipaillut arvioita myös kesken jääneistä kirjoista, sillä mielestäni nämä arviot ovat yhtä hyödyllisiä kuin kehut luetuista kirjoista. Aikaisemmin olen ollut todella tarkka siitä, että luen aloitetun kirjan loppuun, mutta iän karttuessa olen ymmärtänyt, että ei ole mitään järkeä yrittää pakertaa kirjaa loppuun, jos se ei kiinnosta. 

Viime aikoina minulla on jäänyt muutama kirja kesken ja harmittavasti kirjat ovat sellaisia, joita on paljon kehuttu. Syystä tai toisesta kirjat ovat jääneet kesken, eikä syy välttämättä ole kirjassa, vaan myös lukijassa.

Alan Bradley: Piiraan maku makea

Flavia de Luca, yksitoistavuotias harrastelijasalapoliisi ja kotikemisti, on hurmannut bloggaajia ensimmäisestä seikkailustaan Piiraan maku makea saakka. Itse pidin koulussa kemiasta ja dekkarit ovat lempilukemistani, joten reseptin olisi pitänyt olla takuuvarma. Mutta ei, jostain syystä Flavian seikkailut eivät maistuneet. En tiedä ärsyttikö varhaiskypsä ja rikkiviisas päähenkilö liikaa, olivatko odotukseni liian suuret vai olinko vain lukenut tässä vaiheessa liikaa dekkareita. Syystä tai toisesta kirja jäi puolivälissä kesken. Jotenkin kirja tuntui liian yksinkertaiselta ja henkilöt ärsyttäviltä, eikä sinänsä onnistunut kuvaus Englannin maaseudusta riittänyt kaappaamaan minua mukaansa. Tämän kesken jääminen harmittaa kyllä sen verran, että jossain välissä aion vielä palata Flavian pariin. Ehkä toisella kerralla tärppää.

Kaikki bloggarit eivät varauksetta ole Flaviasta lumoutuneet, mutta kiitettävästi Bradleyn kirjoja on kuitenkin blogeissa luettu. Kirjan loppuun lukeneiden kommentteja löytyy esimerkiksi blogeista: 
Kirsin kirjanurkka
Lumiomena

Denise Mina: Päätös

Myös Denise Minan kirjoja on kehuttu blogeissa ja blogeista kirjailijan nimi tarttui myös minun lukulistalleni. Päätös on Minan Glasgow-trilogian päätösosa. Ensimmäinen osa Garnethill oli kohtuullinen, mutta jo toisen osan, Pako, lukeminen takkusi pahasti. Sen kuitenkin rämmin miten kuten loppuun. Päätösosaa en päässyt alkua pitemmälle, kun luovutin. Suurin syy tökkimiselle oli todennäköisesti kohdallani kirjojen päähenkilön Maureen O'Donnelin suunnaton ärsyttävyys. Maureenin toiminta oli myös mielestäni erittäin epäloogista. Toki Maureenin taustalla esimerkiksi poliisiin luottaminen on erittäin vaikeaa, mutta siitä huolimatta mielestäni Maureenin toiminta oli täysin naurettavaa. Olen huomannut inhoavani suunnattomasti oikeuden omiin käsiinsä ottavia hahmoja kirjoissa. En ole myöskään Lisbeth Salander-fani samasta syystä. Ainut syy, miksi voisin kuvitella joskus tämän kirjan lukevani loppuun, on halu tietää, miten lopulta asiat ratkeavat.

Glasgow-trilogiasta on vaikea löytää blogikommentteja, vaikka Denise Minan kirjoista onkin muuten blogattu kohtuullisesti. Yksi arvio kuitenkin löytyy blogista Aamunkajo.

Kate Atkinson: Elämä elämältä

Tämä kirja, jos joku, on saanut osakseen suitsutusta blogistaniassa. Valittiinhan Elämä elämältä vuoden 2014 Blogistanian parhaan käännöskirjan Globalian ylivoimaiseksi voittajaksi. Kirja leikittelee taidokkaasti kysymyksellä: mitä, jos. Todennäköisesti kirjan tavanomaisuudesta poikkeava rakenne ja elämän erilaiset polut tekivät lukemisesta minulle haasteellista. En oikein tahtonut pysyä kärryillä tapahtumista ja takaumat sotkeutuivat päässäni yhdeksi sillisalaatiksi. Syytän tästä väärää lukuajankohtaa, sillä epäilemättä kirja ei ollut omiaan vauvavuoden väsymyksen keskellä luettavaksi. Aion ehdottomasti antaa Ursulan tarinalle uuden mahdollisuuden, sillä epäilen vahvasti pitäväni tarinasta, kunhan hetki on oikea. Myös kirjan "jatko-osa" Hävityksen jumala kiinnostaa.

Tästä kirjasta löytyy ylistäviä arvioita koko blogistanian täydeltä, mutta tässä pari poimintaa:

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Pierre Lemaitre: Irène

Pierre Lemaitren Verhoeven-sarjaa on käsitelty ja kehuttu blogistaniassa runsaasti viimeisen vuoden aikana. Suurta hämmästystä on aiheuttanut kustantajan päätös kääntää kirjat nurinkurisessa järjestyksessä, jolloin tämä sarjan aloittava Irène käännettiin viimeisenä. Koska luen mieluimmin kirjat siinä järjestyksessä, jossa ne oikeasti ovat ilmestyneet, maltoin mieleni ja odotin sarjan aloittamista Irènen suomennokseen saakka. 

Kirjan (ja kirjasarjan) päähenkilö on Camille Verhoeven, pienikokoinen, mutta terävä-älyinen ylikomisario. Kirja alkaa, kun Pariisin lähistöltä löytyy kaksi paloittelumurhan uhriksi joutunutta nuorta naista. Asiaa pengottuaan Verhoeven vakuuttuu, että murhaaja on saanut innoituksensa kuuluisasta rikoskirjasta. Muut poliisit eivät tästä teoriasta vakuutu, mutta kun menneisyydestä löytyy samaan muottiin sopivia murhia, tilanne muuttuu.


Murhien selvittelyn lisäksi kirjassa seurataan Camillen elämää viimeisillään raskaana olevan vaimonsa Irènen kanssa. Camille kärsii omantunnontuskista, kun ei ehdi viettää riittävästi aikaa vaimonsa kanssa. Kirjassa kuvataan hienosti raskauden viimeisiä hetkiä ja sitä seesteisyyttä, jossa pari elää ennen vauva-arjen alkamista.


Useita kirjallisuusblogeja seuraavana spoilaannuin tämän kirjan loppuratkaisusta jo etukäteen, mutta ei se lukemista loppujen lopuksi haitannut. Ja se loppuratkaisu, se oli jotain niin karmeaa ja verta hyytävää, että järkytyin valtavasti, vaikka tiesinkin, miten tapahtumat tulevat päättymään. Kirja on raaka ja brutaali, mutta samalla myös koukuttava. Kirjassa myös herää kiinnostus persoonallista ylikomisariota kohtaan. Jään kiinnostuneena (ja hieman kauhuissani) odottamaan, miten Camillen tarina jatkuu. Vaikka kirja on lukemisen arvoinen, on syytä myös varoittaa tarttumasta kirjaan, mikäli olet herkkä ja eläydyt voimakkaasti tarinaan. Vaikka kestänkin aika hyvin kirjojen karmeuksia, tämä tuli iholle ja jäi mieleen pitkäksi aikaa. Samoin kuin aikanaan se kirja, josta tämän kirjan ensimmäinen esitelty murha on saanut vaikutteensa. Se kirja jäi pitkäksi aikaa kesken kammottavuutensa takia.


Kirjaa on blogeissa luettu paljon. Tässä pari, joista ei kovin pahasti spoilaannu tästä kirjasta (eikä toivottavasti sarjan seuraavistakaan osista, jotka itselläni on vielä lukematta):

Kirjavinkit
Kulttuuri kukoistaa

Kirjailija: Pierre Lemaitre

Luettu kirja: Irène
Suomentaja: Sirkka Aulanko
Alkuperäinen nimi: Travail soigné
Julkaisuvuosi: 2006, suomennos 2016
Sivumäärä: 392
Mistä hankittu: kirjastosta

tiistai 18. lokakuuta 2016

Willard Price: Tulivuoriseikkailu

Olen ollut aina innokas lukija. Jo hyvin pienenä rakastin kirjastoja ja kirjastokäynnin jälkeen sulkeuduin omaan huoneeseeni tutkimaan lainattuja kirjoja. Olin hyvin tarkka siitä, että kirjat luettiin valitsemassani järjestyksessä. Sain oman kirjastokortin hyvin pian lukemaan oppimisen jälkeen (ensimmäisellä luokalla koulussa) ja sen jälkeen vierailinkin säännöllisesti itsekin kirjastossa. Meillä oli kyläkoulun pihapiirissä kunnan sivukirjasto ja kävimme säännöllisesti lainaamassa kirjoja ihan kouluajalla.

Vähän isompana toiset tytöt luokallani lukivat Tiinoja, Neiti Etsiviä, Runotyttöjä ja Uudenkuun Emilia -kirjoja sekä tietenkin hevoskirjoja. Itsekin tykkäsin lukea Tiinoja, Neiti Etsiviä ja hevoskirjoja, mutta Runotytöt ja Emiliat tarttuivat lukemistooni vasta lukioikäisenä. Sen sijaan rakastin poikamaisia seikkailukirjoja. Kolme etsivää, Salaisuus-, Seikkailu- ja SOS-sarjat sekä Viisikot olivat mieluista luettavaa, puhumattakaan Tarzaneista ja Jules Vernen kirjoista. Eräs erityisen rakas kirja minulle oli mummolasta löytynyt enojeni vanha Tulivuoriseikkailu. 


Tuolivuoriseikkailu kuuluu Adventure-sarjaa, joka kertoo nuorista veljeksistä, Hal ja Roger Hunt, jotka pitävät välivuotta koulusta seikkaillen ympäri maailmaa. Tässä kirjassa veljekset pestataan tulivuoritutkija Dan Adamsin apulaisiksi ja he kiertävät Isoa valtamerta tutustuen ja tutkien aktiivisia tulivuoria. Koska kyseessä on seikkailukirja, tietenkin matkalla sattuu ja tapahtuu ja pojat joutuvat erilaisiin tukaliin tilanteisiin, joista kuitenkin selviävät yleensä Halin neuvokkuuden ansiosta.


Kirjan lukeminen oli nostalgista ja muistin kirjan käänteet hyvinkin tarkasti. Kirjan kieli ja muut yksityiskohdat eivät ole kestäneet kovinkaan hyvin aikaa ja kirjasta näkee selvästi, että kyseessä on vanhempi teos. Muutamassa kohdassa huomasi selvästi, että näkemys luonnosta ja eläimistä on muuttunut vuosikymmenten saatossa paljon, mutta ei kirjassa kovin huonosti eläimiä kohdella. Lähinnä niiden käytöstä kuvataan hieman huvittavasti. En tiedä antaako kirja paljonkaan nykylukijalle, joka sitä ei tunnista nuoruudestaan, mutta itselleni lukukokemus oli mukava. Nuorena minua harmitti suunnattomasti, kun saman sarjan muita kirjoja ei kotikirjastosta löytynyt. Nyt aikuisena voin hieman paikata aukkoa tässä harmituksessa, sillä Helmet-kirjastoverkosta näyttää löytyvät toinen suomennettu Adventure-kirja. Muista suomennoksia ei tietääkseni ole tehtykään.


Kirjailija: Willard Price

Luettu kirja: Tulivuoriseikkailu
Suomentaja: Renne Nikupaavola
Alkuperäinen nimi: Volcano adventure
Julkaisuvuosi: 1956, suomennos 1975
Sivumäärä: 152
Mistä hankittu: kirjastosta

Hergé: Tintti-sarjakuvat

Hergé
(lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Herg%C3%A9)
Georges Prosper Remi eli tutummin Hergé oli belgialainen sarjakuvataiteilija, jonka tunnetuin hahmo on eittämättä lehtimies Tintti. Hergé oli jo nuorena kiinnostunut piirtämisestä. Aluksi Hergé piirsi muita sarjakuvia, kunnes loi oman sankarinsa Tintin. Tinttejä julkaistiin alunperin jatkokertomuksina lehdissä ja myöhemmin näistä stripeistä koottiin albumeita. Ensimmäinen sarjakuvakertomus Tintti Neuvostojen maassa sai alkunsa vuonna 1929. Tinttiä luodessaan Hergé tuskin osasi aavistaa, minne kaikkialle Tintti vuosien saatossa matkaisikaan ja miten pitkä ura kaksikkoa odotti. Viimeinen Tintti-seikkailu (Tintti ja aakkostaide) jäi Hergeltä kesken, kun hän kuoli vuonna 1983. Hergén toiveesta tarinaa ei viimeistelty, vaan se on julkaistu luonnoksina ja vuoropuhelun muotoon kirjoitettuna käsikirjoituksena.

Tintti ja Milou
(lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Tintti)
Hergén sarjakuvien sankari on Tintti, belgialainen lehtimies, joka ajautuu useisiin seikkailuihin uransa aikana. Ensimmäisissä sarjakuvissa Tintin ammattiin viitataan, mutta varsin pian lehtimiehen ura häipyy taka-alalle. Tintti on rehti ja reipas (osin Hergén partiolaistaustan ansiosta) ja kannattaa oikeudenmukaisuutta. Näissä sarjakuvissa on suoranaista väkivaltaa vähän, vaikka tappeluja ja ammuskeluja esiintyy. Juuri kukaan ei sarjakuvissa kuole ja jos kuoleekin, kuolemaa ei alleviivata. Tintin tärkein kumppani seikkailuissa on Milou-koira, joka on mukana kaikissa tarinoissa. Myöhemmin seikkailuihin tuleva mukaan kapteeni Haddock, professori Tuhatkauno, poliisietsivät Dupont ja Dupond sekä lukuisat sivuhahmot.  

Muistan Tintin hyvin lapsuudestani, sillä meillä luettiin sarjakuvia jonkin verran. Omasta kirjahyllystäni löytyivät tarinat Salaperäinen tähti ja Tintti Tiibetissä, joten ne ovat muodostuneet minulle rakkaimmiksi Tintti-tarinoiksi. Jonkainlaisessa nostalgiapuuskassa otin tämän vuoden tavoitteekseni lukea kaikki Tintti-tarinat sekä näiden lisäksi kaksi tietoteosta Hergéstä ja  Tintistä. Nämä tietokirjat olivat Michae Farr: Tintti - tarinoiden todelliset taustat sekä Benoît Peeters: Tintin juhlakirja. Itse sarjakuvakirjat olivat varsin tuttuja lapsuudesta, mutta nyt myöhemmin ja etenkin tietokirjojen avustuksella albumit avautuivat uudella tavalla. Hergén tekemä taustatyö sarjakuviinsa ansaitsee kunnioitusta ja pikkutarkka faktojen tarkastaminen on ihailtavaa. Mikäli Tintti-sarjakuvat kiinnostavat, suosittelen myös tutustumista jompaan kumpaan näistä tietokirjoista. Itse pidin enemmän Farrin kirjasta, jossa myös taustoitetaan albumeita huomattavasti laajemmin.

Nostalginen matka Tintin kanssa oli hieno ja arvokas. Nyt pitää sitten miettiä olisiko ensi vuonna jonkin toisen lapsuudesta tutun sarjan vuoro. Muumi-kirjoja olen alkanut lukea vanhemmalle pojallani iltasaduksi, mutta esimerkiksi Asterix-sarjakuvat voisivat olla sopiva kevyempi välipalasarja ensi vuodeksi.

maanantai 17. lokakuuta 2016

Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin

Samuel Bjørk esittelee kirjassaan uuden poliisikaksikon, jonka seikkailusta suunnitellaan selkeästi sarjaa. Miespäähenkilönä on sympaattinen ja kokenut poliisimies Holger Munch ja naispäähenkilönä ongelmallinen, nuori ja lahjakas poliisi Mia Kruger. 

Kirja alkaa, kun metsästä löytyy puuhun ripustettu kuollut 6-vuotias pikkutyttö. Tyttö on puettu nukenvaatteisiin ja hänen kaulassaan riippuu kyltti, jossa lukee: Minä matkustan yksin. Tapausta tutkimaan kutsutaan pari vuotta pikkukaupungin poliisina työskennellyt Holger Munch, joka noutaa paikalle myös vanhan kollegansa Mia Krugerin. Mia on vetäytynyt yksinäiselle saarelle suunnittelemaan itsemurhaa, sillä elämä ei tunnu enää elämisen arvoiselta.

Kirjassa pohjustetaan paljon Holgerin ja Mian suhdetta ja aikaisempia tapahtumia. Kaikkea ei kuitenkaan menneisyydestäkään paljasteta, vaan salaisuuksia jää odottamaan myös tulevia kirjoja. Pääpaino kirjassa on syyllisen löytämisellä ja monien mutkien ja yllätysten kautta syyllinen lopulta paljastuu. Vaikka kirjan juoni olikin osittain hyvin ennalta-arvattava, osaa Bjørk kuitenkin myös yllättää lukijan ja mahdollisia murhaajia esitellään useampiakin.

Hieman etukäteen pelkäsin kirjan aloittamista, sillä takakansi viittasi lapsille tapahtuvan tässä kirjassa pahoja asioita. Pienten lasten äitinä tällainen aina mietityttää ja olen joitain kirjoja tästä syystä myös jättänyt lukematta. Onneksi kuitenkin tässä kirjassa ei mässäillä murhien yksityiskohdilla, vaikka lasten kohtalo onkin julma. 

Minä matkustan yksin jatkaa tuttua jo hyväksi (myyväksi) reseptiksi osoittautunutta konseptia pohjoismaisessa rikoskirjallisuudessa: julmia murhia, vanhempi poliisimies ja nuorempi poliisinainen sekä menneisyydessä piilottelevat tapahtumat, jotka heijastuvat nykypäivään. Sinänsä reseptissä ei ole mitään vikaa, mutta olisi mukava lukea välillä jotain erilaista. Minä matkustan yksin on ihan mallikas oman genrensä edustaja, mutta mitään kovin suuria yllätyksiä ei lopulta kannata odottaa.

Kirjaa on luettu paljon muissakin blogeissa. Vilkaise vaikkapa:
Kirsin kirjanurkka
Lukutoukan kulttuuriblogi
Kirsin book club

Kirjailija: Samuel Bjørk
Luettu kirja: Minä matkustan yksin
Suomentaja: Päivi Kivelä
Alkuperäinen nimi: Det henger en engel alene i skogen
Julkaisuvuosi: 2013, suomennos 2016
Sivumäärä: 428
Mistä hankittu: sähkökirja kirjastosta

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa

Pariisilainen Jean Perdu pitää kirjakauppaa vanhassa proomussa Seinen varrella. Hänellä on ainutlaatuinen kyky löytää jokaiselle asiakkaalle tämän mielialaan sopiva kirja. Itse kirjakauppias on kuitenkin täysin hukassa elämänsä kanssa. Hän on menettänyt nuoruudenrakkautensa Manonin ja suree edelleen menetystään, vaikka tapahtumasta onkin jo yli kaksikymmentä vuotta. Perdu on karsinut kaikki nautinnot elämästään ja elää päivästä toiseen surunsa keskellä. Eräänä päivänä hänen naapuriinsa kuitenkin muuttaa Catherin, hylätty nainen. 

Nainen sysää liikkeelle ketjureaktion, jonka seurauksena Perdu irrottaa kirjallisuusapteekkinsa laiturista ja lähtee seilaamaan pitkin Seineä kohti menetettyä rakkauttaan. Mukaan matkalle lähtee Perdun naapurissa asunut Max Jordan, lupaava kirjailija, jonka esikoisteos Yö oli valtaisa menestys. Nyt nuori kirjailija kuitenkin potee tyhjän paperin syndroomaa, eikä toinen kirja ota onnistuakseen. Kaksikko seilaa hitaasti Seineä pitkin ja samalla käy läpi elämäänsä. Matkalla sattuu kaikenlaisia kommelluksia, kunnes Perdu saapuu kauniiseen Sanaryn kaupunkiin, jossa hän vihdoin pystyy suremaan ja aloittamaan uuden elämän.

Kirja on kaunis ja elämänmakuinen tarina menetetystä rakkaudesta. Kirja oli hyvä välipala, mutta en täysin lämmennyt tarinalle. Kirja oli hyvin kirjoitettu, mutta jotenkin tarina on kerrottu liian monta kertaa ja kirjassa oli tehty liian helppoja kerronnallisia ratkaisuja. Kirja kuitenkin kuvaa hienosti eteläistä Ranskaa tuoksuineen ja väreineen. Kirjan lopussa on myös reseptejä, jotka täydentävät tätä puolta kirjasta. Kirja on ihan luettava, mutta ei kannata odottaa mitään kovin suurta kirjallista taideteosta.

Kirjaa on luettu muissakin blogeissa ja kommentteja voi käydä lukemassa esimerkiksi:
Kirjavinkit
Kirsin book club
Ullan kirjat
Lukupino

Kirjailija: Nina George
Luettu kirja: Pieni kirjapuoti Pariisissa
Suomentaja: Veera Kaski
Alkuperäinen nimi: Das lavendelzimmer
Julkaisuvuosi: 2013, suomennos 2016
Sivumäärä: 351
Mistä hankittu: kirjastosta

lauantai 15. lokakuuta 2016

Heidi Köngäs: Hertta

Hertta Kuusinen Terijoen hallituksen johtajan Otto Wille Kuusisen tytär, henkeen ja vereen kommunisti. Hertta Kuusinen nousi mukaan valtakunnan politiikkaan, kun kommunistien toiminta sallittiin Suomessa. Hertta valittiin eduskuntaan ja hänestä tuli Suomen toinen naisministeri Miina Sillanpään jälkeen. Hartta vaikutti vahvasti sosiaali- ja sivistysuudistukseen ja hän oli mukana viemässä läpi mm. lapsilisäuudistusta, työviikon lyhentämistä ja äitiyslomaa. (lähde: Wikipedia)

Kirja kertoo oman versionsa Hertta Kuusisen elämästä. Kirja alkaa Hertan vapautuessa Hämeenlinnan vankilasta keväällä 1939. Vankilasta vapautumisen jälkeen hän tapaa Yrjö Leinon, johon rakastuu tulisesti. Leino on tahollaan naimisissa, mutta se ei Herttaa haittaa. Mukana suhteessa on myös aatteen palo, sillä molemmat ovat intomielisiä kommunisteja. Leino ei tosin tunne ihan yhtä palavaa paloa aatteeseen ja politiikkaan kuin Hertta. 

Hertta on ennen kaikkea rakkausromaani. Hertta rakastaa Yrjö Leinoa, poikaansa Juria ja etenkin aatetta. Kirja yhdistelee taidokkaasti faktaa ja fiktiota ja ainakin itselleni jäi osittain epäselväksi, mikä kaikki oli totta ja mikä kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Tämä ei kuitenkaan haitannut, sillä Hertan kokemat vahvat tunteet tarttuivat myös minuun ja suorastaan ahmin kirjaa eteenpäin. Kirjan loputtua jäi tyhjä olo ja olisin janonnut tietää, miten tarina jatkuu. Köngäs on tehnyt kirjassa sen verran vakuuttavaa työtä, että ehdottomasti pitää tutustua kirjailijan teoksiin enemmänkin. Olisin lukenut kirjan, joka tapauksessa, mutta näppärästi sain tästä kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan: Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja (Miina Sillanpään, Suomen ensimmäinen naisministerin, syntymästä 150 v.).

Kirjaa on luettu paljon muissakin blogeissa. Kaikki eivät ole pitäneet kirjasta yhtä paljon kuin minä ja osassa löytyy myös hienoa arviointia faktasta ja fiktiosta kirjassa. Näitä tekstejä voi käydä lukemassa esimerkiksi blogeista:
Kirsin kirjanurkka
Luettua elämää
Lumiomena
Kirja vieköön!

Kirjailija: Heidi Köngäs
Luettu kirja: Hertta
Julkaisuvuosi: 2015
Sivumäärä: 285
Mistä hankittu: sähkökirja kirjastosta

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

William Shakespeare: Myrsky

William Shakespeare, englantilainen näytelmäkirjailija ja runoilija, joka on varmastikin eräs maailman merkittävimmistä kirjailijoista. Lukioikäisenä luin Baz Luhrmannin elokuvan William Shakespearen Romeo ja Julia innoittamana kyseisen näytelmän ja ihastuin. Luin saman tien useita Shakespearen näytelmiä ja tein pari esitelmääkin niistä lukiossa. Kaiken huipuksi muistan vielä pitäneeni näytelmien lukemisesta. Sittemmin into loppui ja Shakespearen näytelmät jäivät lukemistosta pois pariksi vuosikymmeneksi. Goodreadsin kuukauden teemakirjan ja Helmet-lukuhaasteen innoittamana tartuin uudestaan näihin nuoruuteni suosikkeihin ja valitsin luettavakseni tuolloin lukematta jääneen Myrskyn.

Näytelmä kertoo Milanon entisestä herttuasta Prosperosta, joka on häädetty syrjäiselle saarelle tyttärensä Mirandan kanssa. Prospero hallitsee ilmanhenki Arielia, jonka määrää nostattamaan myrskyn, jonka vuoksi Prosperon pettäneet ihmiset haaksirikkoituvat saarelle. Monien mutkien kautta paljastuu lopulta haaksirikkoutuneille totuus haaksirikon takana ja menneet vääryydet saavat sovituksensa.

Näytelmä jätti varsin hämmentyneen olon. Tarina oli pääosin tuttu ja juoni eteni jouhevasti. Suuri henkilögalleria aiheutti kuitenkin ongelmia ja vähän väliä jouduin kertaamaan kuka kukin oikein oli. Tämä vaikutti väistämättä lukukokemukseen ja mistään nautinnollisesta lukukokemuksesta ei voi puhua. Näytelmä lukeminen oli välillä todella tukkoista ja ajatus harhaili. Näytelmän jälkeen jäin ihmettelemään osasinko lukea näytelmiä paremmin lukioikäisenä vai olivatko silloin lukemani näytelmät jotenkin helpommin sisäistettäviä. Toisaalta alkukesällä luin pari Minna Canthin näytelmää ja ne olivat sujuvia ja erittäin positiivisia lukukokemuksia. Ehkä pitäisi lukea joku nuoruuden Shakespeare-suosikki.

Myrskyn vietäväksi on heittäydytty myös muun muassa blogeissa: 
Paljon melua kirjoista
Cilla In Wonderland

Kirjailija: William Shakespeare
Luettu kirja: Myrsky
Suomentaja: Matti Rossi
Alkuperäinen nimi: The Tempest
Julkaisuvuosi: 2010 (1611?)
Sivumäärä: 157
Mistä hankittu: Kirjastosta

tiistai 20. syyskuuta 2016

Tove Jansson: Kuka lohduttaisi Nyytiä?

Kuka lohduttaisi Nyytiä?-kirjan kuvitus koristaa meillä
lastenhuoneen seinää
"Olipa kerran pikku Nyyti Nyytiäinen,hän ihan yksin asui taloaan,ja talo oli myöskin yksinäinen..."
Kuka lohduttaisi Nyytiä? on eräs lapsuuteni ja nuoruuteni suosikkikirjoista. Tätä luettiin minulle usein ja osaan vieläkin pieniä pätkiä kirjasta ulkoa (nuorempana osasin lähes koko tarinan). 

Kirja on kaunis kertomus pienestä Nyytistä, joka pelkää pimeää. Hän on yksinäinen ja pelkää yksin kotonaan. Eräänä päivänä hän päättää, että syö hattunsa ennemmin kuin viettää enää yhtään yötä talossaan. Nyyti lähtee vaeltamaan ja löytää pullopostin, jossa yhtä yksinäinen Tuittu pyytää apua. Pullopostin luettuaan Nyyti huomaa, ettei olekaan yksin pelokas ja päättää pelastaa Tuitun mörön kynsistä. Loppu on onnellinen, kuten lastenkirjaan sopiiikin.

Tarina soljuu runollisen kauniisti ja kirjan tekstin kaunokirjoitus tukee mukavasti runollista tarinaa. Myös kuvat ovat kauniita ja kuvittavat tarinaa sopivasti. Kirja on lyhyt ja nopealukuinen, mutta tarina suuri ja iätön. Kunhan lapseni hieman kasvavat, on aika tarttua tähän ja lukea yksi äidin lapsuusiän suurista kirjoista.

Sain tästä sopivasti myös yhden kirjan tämän vuoden Helmet-haasteeseen, josta kirjoitan myöhemmin lisää. 

Kirjaa on luettu myös blogeissa ja yksi teksti löytyy esimerkiksi blogista Luettua elämää.

Kirjailija: Tove Jansson
Luettu kirja: Kuka lohduttaisi Nyytiä?
Suomentaja: Kirsi Kunnas
Alkuperäinen nimi: Vem ska trösta knyttet?
Julkaisuvuosi: 2009 (1960)
Sivumäärä: 28
Mistä hankittu: omasta kirjahyllystä